Toisinaan risteävät polut

Oriveden opisto

Uudet opiskelijat saapuvat Oriveden opiston kuvataidelinjalle. Sekalainen ja jännittynyt joukko saapuu ateljeehen, joka on tukikohtamme päärakennuksen alakerrassa. Onvuosi 2003 ja ja olen kuvataidelinjan toinen vetäjä ja vain pikkuisen vanhempi oppilaita. Tiedän jo etukäteen, että osa oppilaista on tullut tänne vain viettämään yhden hauskan vuoden ennenkuin elämän todelliset realiteetit kutsuvat. Tärkeämpää kuin taide, ovat juhlat ja kiinnostavat ihmiset, joita opisto lainehtii. Tiedän myös sen, että osa oppilaista on vakavissaan ja lahjakkaita. He tulevat hakemaan täältä vauhtia pyrkiäkseen taidekouluihin ja tullakseen taiteilijoiksi.

Näin alussa on mahdotonta erottaa kuka lopettaa kesken tai kuka innostuu ja alkaa todella kehittyä. Yhden vuoden aikana voi tapahtua todellisia ihmeitä. Olen itsekin ollut täällä oppilaana ja tiedän miten suuri merkitys täällä vietetyllä vuodella oli.

Kiinnitin Reimaan huomiota jo ensimmäisten kurssien aikana. Hän oli nopea ja melko taitava tekijä. Minuun teki vaikutuksen Reiman motivaatio itse tekemiseen. Hän oli paikalla ajoissa ja teki töitä päivän loppuun asti. Tapasimme usein illalla vapaamuotoisemmin ateljeessa. Siellä oppilaat maalasivat omia, kurssien ulkopuolisia teoksia ja keskustelivat.

Erityisen hyvin muistan maalauskurssin, jolloin Reima teki A4/A3 kokoisille papereille nopeita maalauksia. Niissä oli vain muutama väri: tiilenpunainen, musta ja valkoinen. Sanoin Reimalle, että tee vain niin, että tuntuu. Katso pakka loppuun asti. Teoksia oli jo silloin valmiina tusinan verran. Myöhemmin nivaska kasvoi ja oikein hätkähdin, kun palasin päivän lopulla katsomaan tilannetta. Teoksia oli todella paljon ja ne olivat hyviä. Sieltä oli helppo poimia 20 loistavaa nopeaa maalausta. Ja kaikki huonotkin olivat hyviä.

Tästä alkaen seurasin Reiman tekemisiä erityisen kiinnostuneena ja aloin tosissani miettiä mitä kursseillani opettaisin hänelle.

On omituista törmätä Reiman kaltaiseen hyvin lahjakkaaseen oppilaaseen ja tajuta ettei itse koskaan ollut noin lahjakas. Aluksi se tuntui nakertavan omaa uskottavuutta opettajana ja taiteilijana, mutta nopeasti tunne vaihtui haluksi tehdä parhaansa olemalla läsnä ja auttamalla siinä missä pystyy. Lahjakkuus on puhdasta potentiaalia. Taiteessa siitä ei välttämättä ole hyötyä, koska ilman oikeaa motivaatiota ja uteliaisuutta se jää käyttämättä. Työtä ei tehdä lahjakkuudella vaan sitkeydellä ja sitkeys vaatii sisäisen motivaation kehittyä. Olen opettanut monia lahjakkaita

oppilaita, mutta kaikki eivät ole pystyneet hyödyntämään lahjaansa. Yleisin syys siihen on suunnan tai motivaation puute.

Olen halunnut opettajana olla varovainen siinä etten lyttää oppilaita. Minä en ole se auktoriteetti, joka kertoo onko oppilaasta taiteilijaksi vai ei. Sellaista auktoritettia ei ole olemassakaan. Olen huomannut, että oppilaat ovat saattaneet tehdä hyvinkin nopeita liikkeitä kehityksessään ja niitä on harvoin pystynyt ennustamaan etukäteen. Taiteilijaksi ei tulla jonain tiettynä hetkenä vaan se valitaan joka päivä.


Palasin muutaman vuoden päästä näihin tuntoihin Reimasta oppilaana, kun oma poikani oli juuri syntynyt. Maalasin silloin teoksen ”Kun isästä tuli poika”. Mietin omaa isääni, itseäni isänä ja myös Reimaa. Kuva kertoi siitä hetkestä, kun isä huomaa pojan potentiaalin olevan paljon omaansa suurempi. Hetken häilyvien kateuden tunteiden jälkeen isä palautuu entistä tarkemmin omaan rooliinsa mahdollistajana ja tukijana. Työ oli kuvaus myös opettaja-oppilassuhteesta, jonka keskiössä Reiman kohtaaminen oli. Uskoisin, että jokainen opettaja törmää ainakin kerran vastaavaan tilanteeseen. Miten olla opettaja, kun varsinaista opettamista ei enää ole? Jäljelle jää kaikkein tärkein: tasavertainen dialogi, kannustaminen ja läsnäolo.


Kun kevät tuli ja oppilaat alkoivat pyrkiä taidekouluihin, olin vakuuttunut, että Reima on tosissaan. En ehkä tunnistanut teoksissa mitään selkeä sisältöä tai johdonmukaista aihetta, mutta näin tekemisessä palon, joka vakuutti. Syyslukukauden etsimisen jälkeen kevät oli kiireinen ja keskittynyt ja tietysti toivoa täynnä.

Purnu

Minua pyydettiin kuratoimaan näyttely Oriveden Purnuun kesäksi 2012. Heti alusta alkaen oli selvää, että halusin Reiman mukaan näyttelyyn. Reima oli Oriveden opiston jälkeen päässyt Kankaanpään taidekouluun ja valmistunut sieltä kuvataiteilijaksi 2008. Olin jo aiemmin käynyt Kankaanpäässä pitämässä loppukritiikkiä kahden muun taiteiljan kanssa ja tapasin Reiman pitkän tauon jälkeen. Nyt hänen teoksissaan oli ryhtiä ja selkeä linja. Reima kiinnitti kankaalle paperia liimaamalla ja maalasi sen päälle. Teosten ilme oli hyvin graafinen ja mustavalkoinen. Jäljessä oli jotain sattumanvaraista, suunnittelematonta ja kuitenkin sommittelu oli hyvin harkittua ja rauhallista. Maalausten sisältö oli minulle vailla valmista tarinaa, mutta hillitty värinkäyttö ja vääntyneet ja joskus irvokkaat ihmishahmot muodostivat vahvasti latauksellisen yhtälön. Pidin vaistomaisesti Reiman dramatiikan tajusta ja olin hyvin iloinen siitä miten vahvan maaperän hän oli löytänyt jalkojensa alle.

Reima oli Japanissa, kun sovimme Purnuun tulevista teoksista. Suunnitelma oli, että menisin hänen vanhempiensa luokse hakemaan teoksia, jotka olin valinnut etukäteen. Ajoin Reiman vanhempien luokse hirmuisella kiireellä Purnun ripustuksen alkuvaiheessa. Kahvipöytä oli katettu ja kaiken hulinan keskellä istuin kuuliaisesti ja rauhallisesti juomaan kahvit. Oli hienoa huomata Reiman vanhempien tuki ja rakkaus poikansa taidetta kohtaan. Kiersimme ja katsoimme vanhoja teoksia aikaa ennen Oriveden opistoa. Tunnistin tämän kaiken myös omista vanhemmistani ja tunsin oloni hyvin kotoisaksi. Näin myös sen tutun hiljaisen hämmennyksen, siitä miten vaikea vanhempien oli hahmottaa poikansa tekemistä ja nousua taiteilijaksi. Pojan oudot supervoimat olivat viemässä häntä kaukaisille ja vieraille vesille.

Reimat työt olivat varastossa kylän keskustassa vanhassa makasiinissa. Astuin sisään huoneeseen, joka oli lattiasta kattoon täynnä maalauksia. Tunne oli kuin unesta, jossa tutusta talosta löytyy uusi huone, joka on täynnä omituisia aarteita. Ihmisessä nousee outo piirre esiin, kun hänet päästetään vartioimatta aarrekammioon tai varastoon. Voisin ottaa tuon ja tuon mukaani, ei kukaan huomaa kuitenkaan mitään. Maltoin kuitenkin mieleni ja etsin ennakkoon valitsemani maalaukset ja palasin takaisin Purnuun ripustamaan.

Porvoo

Kun Reima palasi takaisin Japanista Suomeen 2013, vaihdoimme muutamia viestejä. Pohdimme työhuonemahdollisuuksia ja asumista Suomessa. Olin aiemmin asunut Porvoon taiteiljatalossa ja pidin sitä todella hyvänä vaihtoehtona Reimalle.


Taiteilatalo on Porvoon kaupungin myöntämä nelivuotinen stipendi, joka tarjoaa taiteilijalle asunnon ja työhuoneen vanhassa kaupungissa. Se on kuin nelivuotinen apuraha ellei enemmänkin. Minulle se oli tarjonnut merkittävän mahdollisuuden keskittyä taiteelliseen työhön heti valmistumisen jälkeen. Uskoin, että talo tarjoaisi myös Reimalle työrauhan ja tukikohdan Japanin vuosien jälkeen.

Reiman käsiala ja aiheet ovat rujoja ja selittämättömiä. Harkitun kapea väriskaala auttaa pitämään teoksien levottomimmatkin visiot kasassa. Kasvot tai kasvojen osat ovat aina olleet Reiman maalauksissa aivan erityisiä. Ne ovat melankolisia ja aitoja. Poispyyhityt tai peitetyt alueet antavat aavemaisen auran kuvien ihmisille. Maalauksissa on sellainen tuntu, että ne käsittelevät johdonmukaisesti jotain suurta aihetta. En saa siitä aina kiinni, mutta aistin latauksen. Suurella aiheella tarkoitan jotain sellaista, joka liittyy ihmisen olemassaoloon ja sen ajoittaiseen kipeyteen. 

Olennaisinta ja arvokkainta Reiman maalauksissa on suvereenius. Kuvat näyttävät helposti tehdyiltä ja itsessään täydellisiltä. En ala katsojana keksimään vaihtoehtoisia tapoja maalata tai esittää aiheita. Otan ne vastaan ilman minkäänlaista epäilyä, juuri sellaisena kuin ne ovat. Luotan katsojana täydellisesti tekijään. Suvereeniydessä ei useinkaan ole kyse virtuoosimaisesta teknisestä taituruudesta vaan rehellisyydestä. Katsoja tunnistaa tuon rehellisyyden ja päättää luottaa siihen.

Ihminen kuvassa

Reima on hyvin yksityinen ihminen. Ehkä vahvasti keskittyville taiteilijoille käy helposti juuri niin. Tekeminen vie mukanaan ja se synnyttää taiteilijan ympärille oman maailman tai kuoren. Kaikki se, minkä voisi sanoa jollekin toiselle ihmiselle, tulee puretuksi maalaukseen. Kun maalaaminen lopulta on ohi, ei ole enää sanottavaa kenellekään. Tämä on yksi hinta maksettavaksi tästä ammatista. En tunnista Reiman persoonaa ja olemusta kovin hyvin hänen maalauksistaan. Reiman rauhallisuus ja varmuus tuntuvat olevan ristiriidassa sen maailman kanssa, joka kumpuaa hänen maalauksistaan. Ekspressiivinen tempperamentti tuntuu elävän yksinomaan maalauksissa. Siitä ei ole jälkeäkään Reiman katseessa tai eleissä.

En kuitenkaan näe Reiman teoksia ensisijaisesti ekspressiivisinä. Näen niissä johdonmukaisen esteettisen maailman, jossa ekspressiiviset elementit ovat vain pintaa. Niiden alla on jotain perustavampaa ja pohdiskelevaa. Hieman yllättäen Reiman ottamat valokuvat liittyvät tähän kuvantekemisen ytimeen: niissä on samaa hiljaisuutta ja keskittymistä kuin mitä löydän maalausten pinnan alta. Valokuvissa kaikki on esillä peitelemättömänä ja raakana. Mikään kädenjälki tai maalauksellinen ele ei peitä sitä. En tiedä mihin Reima itse sijoittaa omassa ilmaisussaan valokuvat, mutta minulle ne ovat yksi osa kokonaisuutta. Näen niissä Reiman tavan ajatella kuvallisesti. Ehkäpä valokuvista nousee joskus esiin jokin tärkeä työmetodi tai sisältö maalaamisen rinnalle.

Vuoden nuori taiteilija

Vaikka tiemme ovat ristenneet Reiman kanssa useasti ja olemme kulkeneet jossain kohtaa samoja polkuja, on Reiman tie täysin omanlaisensa. Minulle on merkinnyt paljon, että olen saanut olla tällä tiellä mukana joissain kohdissa. Viimeisin ja tärkein vaihe on Reiman valinta Vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Minulle se tuottaa iloa siitä näkökulmasta, että voin vihdoin jakaa Reiman lahjakkuuden muiden kanssa. Odotan innolla laajaa Vuoden nuori taiteilija näyttelyä. Voin täydentää omia aukkojani Reiman tuotannossa ja ehkä nähdä selvemmin miten teosten sisältö ja tekniikka on vuosien saatossa muuttunut. Intuitiivisesti uskon, että juuri Reiman teokset ovat parhaimmillaan suuressa yksityisnäyttelyssä. Teosten aikajänne saadaan tarpeeksi pitkäksi ja isot teokset saavat ympärilleen tarpeeksi ilmatilaa. Ehkäpä keskeiset tarinat tai sisällöt nousevat myös terävämmin esiin isossa näyttelyssä. Ennen kaikkea kyse on mahdollisuudesta nähdä suuri määrä teoksia samassa näyttelyssä. Nuorten tekijöiden isoja näyttelyjä näkee erittäin harvoin. Vuoden Nuori taiteilija-näyttelyt ovat siihen yksi loistava mahdollisuus.

Samuli Heimonen