Muistaa ja suojella - Samuli Heimosen maalauksia Saarijärven museossa

Kulttuuri 22.07.2014

Muistaa ja suojella on Samuli Heimosen Saarijärven-näyttelyn nimiteos. Heimosen maalauksissa samaan kohtaukseen sisältyy elämän ihanuuden ja kammottavuuden jännite. 

Kun kohtaa Samuli Heimosen, tuntuu heti siltä, että hän on omaksunut nykytaiteilijan roolin täydellisesti. Hän hallitsee maalaamisen lisäksi koko repertuaarin: ihmisten kohtaamisen, puhumisen, opettamisen ja kirjoittamisen.

Selvää on, ettei tällaista kykyä opita mekaanisesti esimerkiksi luovien alojen lyhytkurssilla, vaan kyse on taiteilijan aidosta persoonasta. Heimonen osoittaa, että uusi taiteilijasukupolvi ei enää kuittaa mykkyyttään lausahduksella kuvien kyvystä kertoa enemmän kuin tuhat sanaa, vaan sanoo ne sanat ja helposti enemmänkin.

Itse taiteen tekeminen ei sitten enää sosiaalisuutta kaipaakaan. Radion kulttuuriohjelma Kultakuume ( 25.6.) käsitteli suomalaisen yksinäisyyttä ja aiheesta haastateltiin myös Samuli Heimosta. Helposti ajattelee, että taiteilijahan se vasta yksinäinen onkin. Heimonen kuitenkin täsmensi asiaa ja totesi, että itse maalaaminen kyllä tapahtuu yksin, mutta yksinäisyys ei ole ollenkaan hänen juttunsa.

Samalla kun maalari sulkee ateljeensa oven, hän siirtyy myös taiteilijan traditionaaliselle tarkkailupaikalle, marginaaliin. Taiteilija on yksin, tai onhan hän itse itsensä keskustelukumppani ja ankarin kyseenalaistaja. Kun näyttely on valmis, hän voi jo raottaa ateljeensa ovea tuomalla puheensa ja tekstinsä taiteensa oiviksi kyytipojiksi.

Kriitikko saattaisi ärheästi väittää, että nythän taiteilija vie sekä yleisöltään että kriitikoilta mahdollisuuden omaan tulkintaan, mutta ei se niin ole. Taiteilija kulkee oppaana vain tietyn matkan ja vastaanottajan pitää jatkaa siitä aivan itsellisesti. Hänellä on myös täysi oikeus poiketa radikaalisti taiteilijaoppaan reitiltä ja huudahtaa siitä huolimatta: loistava näyttely!

Kun Heimonen vertaa maalaamistaan sukeltamiseksi käsikopelolla, ymmärrän, että hän ei maalausta aloittaessaan täysin tiedä, mihin se hänet vie. Totta kai sadat aikaisemmat maalaukset ja ilmiselvästi maalausprosessiin sisältyvä ketjureaktio (maalaus synnyttää uuden maalauksen) muuttaa käsikopelon yhä suuremmaksi varmuudeksi. Vastaanottajalle, kriitikolle, käsikopelolla edennyt maalaus voi näyttäytyä myös rutiininomaiselta. Sellaisiakin, ahkeruuden keskipakoisvoimasta kirvonneita maalauksia näyttelyssä on. Minulle tärkeä tieto näyttelyluettelon tekstissä on Heimosen suhde taidehistoriaan. Hänen mainitsemansa symbolismi ja surrealismi ovat ilmiselviä, mutta uusi ja hyvä uutinen on barokin ja romantiikan vaikutus. Näyttääkin siltä, että Heimosen ateljeessa on ruuhkaksi asti taidehistoriallista sukukuntaa, joka kuiskuttelee hänelle vaihtoehtoisia reseptejä.

Sekä barokin että romantiikan taiteilijat hahmottelivat äärettömyyteen jatkuvaa kuvatilaa. Heimonen tiedostaa tilan ylevän ja katharttisen vaikutuksen. Kun hän tietää, hän osaa väistää ja varioida. Uusimmat koloristiset maalaukset perustuvat tarkkaan keskeisperspektiiviin ja jopa Rorschach-testiä muistuttavaan symmetriaan. Kaikki näyttää paratiisimaisen täydelliseltä, mutta silti katsoja tuntee olevansa aivan kuin epämukavuusalueella. Niin hyvältä näyttää, mutta ei tunnu kuitenkaan niin hyvältä. Jokin jää kaivelemaan.

Kun taiteilija tulee julkisuuteen valmiiden maalaustensa kanssa, hän siirtää tavallaan käsikopelostrategian katsojalle. Sanat loppuvat. Siinähän olet maailmankuvasi kanssa.

Hannu Castrén