Vuoden 2008 nuori taiteilija Samuli Heimonen asuu Etelä-Savossa, Kangasniemellä vanhassa kansakoulussa, jossa hänellä on myös työhuone. Täällä, entisessä koulun luokassa, puhuimme siitä, mitä kaikkea maalauksen tekemiseksi tarvitaan.

Kun maalausta jonkin verran opiskellut tuttavani näki näyttelyluettelostasi, että maalaustesi tekniikka on akryyli ja öljyväri, hän hämmästyi, sillä se oli hänelle mainittu teknisesti vähän epävarmana ja vältettävänä yhdistelmänä.

Kyllä monetkin käyttää tällaista tekniikkaa. Mahdollinen vaara piilee vain niiden järjestyksessä. Kun maalauskankaan pohjustuksena on akrylaatti ja gesso, niin akryylimaali on lopulta käytännössä samaa ainetta kuin pohja. Teen usein ensin akryylillä mustavalkoisen pohjamaalauksen jonka täytyy kunnolla imeytyä kankaan pintaan ja sitten tavallaan vain paksunnan siihen kerroksia öljyllä. Siksi näitä voisi nimittää aivan yhtä hyvin pelkiksi öljymaalauksiksi. Tosin annan akryylikerrosten kuultaa joissain kohdissa läpi.

Montako kerrosta maalaat?

Akryyliä on parhaimmillaan 4-5 kerrosta. Öljyä voi olla yhdestä aina kymmeneen kerrokseen, minulla ei kyllä koskaan aivan joka paikassa kymmentä. En kuitenkaan maalaa täysmittaisesti suunniteltuja kerroksia läpi toisensa jälkeen, sillä maalaustapahtuma ei ole minulle toteutusta, vaan ajattelua: ratkaisuja tekee siinä matkan varrella.

Öljymaalia pitää kaiketi paksuntaa aina kun tullaan ulkopintaa kohden, jottei päällimmäiseksi tulisi nopeimmin kuivuva kerros, joka sitten lohkeaa alempien vielä kuivuessa. Kuinka teet sen, lisäätkö uusiin kerroksiin öljyä vain vähennätkö maalausnestettä tai tärpättiä?

Oikeastaan lakkaan lisäämästä maalausnestettä, öljyä en käytä maalin lisukkeena lainkaan. Ohennan maalia dammar-hartsiseoksella ja lopulta otan suoraan tuubista, kun teen paksuja pintoja. Tämän maalausnesteen hyvä puoli on se, että tärpätti haihtuu ja hartsi samalla kovettuu ennätyksellisen nopeasti.

Mikä sitten on oikein paksun väripinnan merkitys? Eihän se värin intensiteetti tietyn rajan jälkeen kai enää kasva?

Siinä on minusta kysymys valosta. Tilanne on sama kun silloin kun lumisade on tippunut yhdeltä suunnalta puun oksille. Silloin näyttää kuin valo olisi konkretisoitunut lumeksi. Usein maalaan samaan tapaan, ikään kuin valo konkretisoituisi paksun maalin pintaan. Mikä on maalauksessa täysin musta kohta, se saa olla tyhjää ja litteää maalia. Tällainen luo samankaltaista dramatiikkaa kuin jollakin barokkimaalarilla, vaikka Caravaggiolla: vedetään valöörien kontrasti eri keinoilla mahdollisimman suureksi.

Entä sitten valunut oikein ohut maali, jota myös maalauksissasi näkee. mitä sillä ajetaan takaa?

En tee valumaa tahallani johonkin paikkaan jossa sen arvelisin näyttävän hyvältä. Kun maalaa näitä läpikuultavia kohtia, niissä maalausneste usein lähtee valumaan. Editoin myöhemmässä maalauksen vaiheessa turhat valumat pois. Tykkään kyllä tietyissä tilanteissa pystysuuntaisesta raidoituksesta, jonka valuma tekee. Toisaalta minusta on hyvä näyttää se, että maalaus ei ole illuusio todellisuudesta, valuma näyttää, että on lopulta kysymys maalista.

Pidän kuitenkin maalauksessa tietystä keskeneräisyyden tunteesta. Olen pilannut monta maalausta niitä liikaa työstämällä. Taidekoulussakin tavataan sanoa usein, että ”työ oli ihan hyvä vielä tunti sitten.”

Minkä vuoksi muuten maalataan yleensä kankaalle? Onhan olemassa vaikka mitä muitakin tasaisia pintoja.

Olen maalannut levylle, kovalevylle. mdf-levylle ja vanerille, ja maalaan vieläkin pieniä töitä. Mutta jos tekee isompaa, töistä tulee niin älyttömän painavia. Myös kulmat ovat herkkiä rikkoutumaan. Kangas kestää niin paljon enemmän, kangaspohjan voi vaikka heittää maahan, levyä ei. Sitä paitsi kangas voi olla säilytettynä vaikka rullalla pitkäänkin, ja sen voi silti siitä pelastaa

Onko kangaspohjassa sitten jokin erityinen tuntuma, joka tekee siitä hyvän maalauspinnan?

Toisaalta pidän myös siitä liukkaudesta mitä levyssä on. Kangaspohja on hyvä, kunhan löytää oikeanlaisen kankaan. Kangas itsessään tekee aina maalaukseen tietynlaisen mattatunnelman. Käytän itse Taidemaalariliiton kaupan purjekangasta, pellavassa on kyllä tasaisempi kuosi, mutta tämä on kestävämpää, halvempaakin ja käyttäytyy ennalta-arvattavasti. Yritän tehdä sellaisen pohjustuksen, että siinä on gesso kaikkiin suuntiin siveltynä, eli ei oppikirjan mukaisesti tasaisesti vain vaakaan ja pystyyn. Jos maali alkaa valua, tässä se alkaa tehdä kiinnostavia polkuja.

Millä maalaat?

Käytän siveltimiä, palettiveitsiä ja sormia. Sormia oikeastaan enemmän kuin rättiä. Olen myös hionut maalauksia hiekkapaperilla ja raspannut. Niin saa virttyneen pinnan jossa takaa kuultaa toinen väri.

Minkälaisia pitää siveltimiesi olla?

Käytän halvimpia; siitä olen tarkka. Ostan rautakaupasta, no, en ehkä ihan halvimpia, ettei ihan karvat jää käteen. Siankarvasiveltimistä olen pitänyt, niillä teen ehkä yhdeksänkymmentä prosenttia. Pieniin kohtiin käytän kyllä parempaa taiteilijoiden keinokuitusivellintä. Olen koettanut panostaa siihen, että on hyvälaatuiset värit, siihen että ne kestävät.

Teetkö kiilakehyksesi itse, maalauksesihan ovat toisinaan melkoisen isojakin?

En pysty enää tuollaisiin urotekoihin. Siinä on kaikenlaista huomioitavaa: on epävarmaa jos rima on vähänkin kosteaa ja se alkaa sittemmin elää. Yksi kaveri Pohjanmaalta tekee näitä. Rima on kolmesta oksattomasta puusta yhteen liimattua. Pingotan kankaan ja pohjustan edelleenkin itse.

Harva taitaa tätä nykyä maalata maalaustelineellä, teokset ovat niin isojakin usein. Pidätkö sinä maalauksia seinää vasten työskennellessäsi?

Seinällä pystyssä tai naulojen varassa. Vaakatasossa lattialla en ole pitkään tehnyt töitä. Telinettäkin käytän joskus, pienempiä teoksia tehdessäni, mutta se on enemmänkin säilyttämistä varten. Seinällä tykkään tehdä paljon mieluummin. Olen yrittänyt pitää sen tilanteen, että työhuoneella on aina kaksi maalauspistettä käytössä.

Missä sekoitat värisi? Harva kai enää käyttää semmoista kurvikasta palettia, mikä taiteilijaa esittävissä pilakuvissa aina on.

Minulla on liikkuva ”palettikärry”, sekoitan joko siinä, tai sitten vasta kankaalla; siinä voi hyvinkin parit värit sekoittaa. Minulla on myös kaikenlaisia vanhoja maalauspohjia, jotka on imemättömiä. Ja sitten kaikki gessopurkkien kannet on käytössä, ne on hyviä ja melko pitkäikäisiäkin, kun kuivattaa värit siihen ja vuolee taas puhtaaksi.

Jotkut maalarit ovat hyvin tarkkoja valosta maalatessaan (ja teoksia katsoessaankin) – valon värilämpötiloista, onko auringonvaloa, tai millaista keinovalo on. Entä sinä?

En ole kauhean tarkka: pääasia on että valoa on riittävästi. Maalaan paljon luonnonja keinovalon sekavalossa ihan senkin takia, että maalaukset tulevat todennäköisesti olemaan sellaisissa olosuhteissa. Ajattelen maalausta aika lailla valöörin kautta. Olen itse asiassa aika huono värilämpötilojen kanssa vekslaamaan, enkä ole ollut edes kovin kiinnostunut siitä. Se on vain se päätös, minkä on tehnyt. Valöörimaalaus on kyllä toimivampi eri sekavalaistustilanteissa.

Katsooko maalari taidenäyttelyssä sitä, miten joku tekninen seikka on toteutettu ja missä on kenties tehty virheitä?

Kun oli koulussa, kuvitteli että on tukku sääntöjä, jotka pitää oppia. Mutta edes teknisesti ei ole kovin paljon sääntöjä. Itse pyrin ainoastaan pohjustamaan niin eleettömästi, että se on tehty ”oikein”, siihen on hyvä tukeutua. Olen kyllä herkkä näkemään sen, että joku tekee ne virheet esimerkiksi pohjassa, joita on itsekin joskus tehnyt. Tietysti jokin maalaus voi olla hieno, vaikka se on teknisesti vähän virheellisestikin toteutettu. Mutta jos jokin heikosti teknisesti toteutettu ratkaisu heikentää teoksen viestiä, niin se on surullista.

Jos menee vaikka museoon jossa on vanhojen mestareiden töitä, niin kyllähän ne tekniset asiat kiinnostaa. Viimeksi Firenzen Uffizi-galleriassa muistan katselleeni Michelangelon Tondoa pitkään niin läheltä kuin museon sensorit salli.

Pessi Rautio