Salvador Dali on yksi suosituimmista taiteilijoista ja samaan aikaan yksi vieroksutuimmista. Taidemaalari Samuli Heimonen lähti Pariisin Dali-suurnäyttelyyn miettimään varhaisen taiteilijaesikuvansa olemusta.
Rakastan näitä maalauksia. Sain teininä kipinän kuvataiteen maailmaan juuri Dalin teoksista. Olen välillä palannut Dalin maalauksiin ja löytänyt niistä aina jotain kiinnostavaa. Nyt Pompidou-keskus Pariisissa järjestää yhden laajimmista Dali-näyttelyistä koskaan. Minun on pakko päästä katsomaan.
Pompidou-keskus järjesti vuonna 1979–1980 laajan Dali-retrospektiivin, joka on koko keskuksen historian eniten kävijöitä kerännyt näyttely. Nyt käsillä on uusi Dali-näyttely ja tavoitteena ei ole varmasti vähempää kuin ennätysyleisö. Käydessäni näyttelyssä, ihmisten innostuksen tunnisti pitkistä jonoista keskuksen käytävillä. Ensimmäisellä kerralla jonotin vajaan tunnin, toisella kerralla yli puolitoista tuntia.
Kyseessä on poikkeuksellisen laaja katsaus Dalin taiteeseen. Esillä oli parisensataa teosta, joista n.120 maalausta. Syy miksi lähdin Pariisiin katsomaan tämän näyttelyn, on esillä olevissa maalauksissa. Mukaan on saatu lähes kaikki keskeiset maalaukset. Paikalla on huippumuseoilta lainattujen teosten lisäksi myös teoksia yksityisistä kokoelmista, osa erittäin harvoin nähtyjä. Parasta tässä näyttelyssä on se, että mukana ei ole veistoksia, grafiikkaa, ryijyjä tai muuta roskaa. Kyse on vain maalauksista ja hyvä niin.
Näyttelyn järjestävät Pompidou-keskus, Fundacio Gala-Salvador Dali ja Salvador Dali Museum (St.Petersburg). Huhtikuussa 2013 näyttely siirtyy Reina Sofiaan Madridiin.
Näyttelyyn astutaan sisään munanmuotoisen tilan kautta, jonka seinälle on heijastettu Philippe Halsmanin valokuva Dalista munan sisällä. Nyt on selvästi tarkoitus siirtyä toiseen maailmaan. Näyttely on ripustettu suureen avoimeen tilaan, joka ryhmittyy kolmeksi tai neljäksi omaksi tilakseen. Teokset ovat valtaosin seinillä kronologistemaattisessa järjestyksessä. Pieniä teoksia on sijoitettu onnistuneesti neliönmuotoisiin saarekkeisiin jakamaan tilaa. Mae Westin kasvoista muodostuvalle huoneelle on rakennettu oma tila, jossa kuuluisalle huulisohvalle voi istua ja ihailla itseään projisoinnin ansiosta osana teosta. Teatterilavastuksiin, elokuviin ja animaatioihin liittyviin maalauksiin on pyhitetty yksi pienempi huone, jonka vastapäätä on videotila. Siellä pyörii looppina kolme aikalaisdokumenttia Dalista. Peremmällä näyttelyssä on vielä av-saarekkeita, joissa esitetään Daliin liittyviä filmejä eri vuosikymmeniltä: happeningejä, uutispätkiä ja haastatteluja.
Taulujen ripustus toimii hienosti näyttelyn alkupäässä. Varsinkin varhaisteokset muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Näyttelyn edetessä ja teosten muuttuessa Dalin surrealistiseksi tuotannoksi, ripustus alkaa tuntua jonolta teoksia. Olisi ollut hienoa tutustua teoksiin pienemmissä, intiimeissä huoneissa, jossa niitä olisi voitu teemoittaa selkeämmin. Tällä yleisömäärällä se olisi ollut tietysti mahdotonta. Muita katselijoita on tässä näyttelyssä kiusaksi asti ja ihmiset todella katselevat
teoksia pitkään ja hartaasti. Saarekkeet, joissa on pieniä teoksia, tarjoavat nautinnollisen mahdollisuuden nojailla pieneen pöytämäiseen levennykseen ja uppoutua teosten maailmaan. Isoja teoksia on vaikea tutkia tarkkaan, koska koko ajan joku on edessä tai on itse jonkun edessä. Kyse on lopultakin vain röyhkeydestä asettua teoksen eteen ja tutkia sitä rauhassa.
Näyttely oli kokonaisuutena erittäin ansiokas. Teokset olivat valittu ja ripustettu huolella. Näyttelyarkkitehtuuri oli rauhallista ja antoi itse maalauksille pääosan. Kaikesta näkyi ja tuntui tarve tehdä laadukas Dali-näyttely. Edellinen Pompidou-näyttely tuntuu ainakin kuvien perusteella sisältäneen paljon Dalin kitch-hulabaloota: katosta roikkuvan auton, jättiläislusikan, leijuvia makkaroita jne. On viisasta jättää surrealismi kuviin ja pitää näyttelyarkkitehtuuri rauhallisena.
Mae West -huone ja elokuvaan keskittyvä pieni huone olivat tässä uudessa Dali-näyttelyssäkin turhia. Ne tarjosivat näyttelyyn vaihtelua, eivät laatua. Myös loputtomat videoloopit Dalista esiintymässä ties missä, olivat anniltaan varsin vähäisiä. Luis Bunuelin ja Dalin yhteinen elokuva Andalusialainen koira ja muutama pidempi dokumentti (Soft Selfportrait) sisälsivät kaiken oleellisen.
Myöhäistuotannon heikot kohdat olivat onneksi sivuutettu muutamalla teoksella. Niitä oli mukana vain sen verran, että näyttelyn retrospektiivinen luonne säilyi. On kuitenkin selvää, etteivät nämä teokset pärjänneet laisinkaan keskeisen tuotannon rinnalla. Stereoskooppisille kokeiluille oli annettu jonkin verran tilaa ja se oli mielestäni täysin tarpeetonta. Nämä maalaukset eivät ole sisällöllisesti järin kekseliäitä, eikä kolmiulotteisuuden vaikutelma ole päätä huimaava. Näyttelyn rautaisin perusta ja suurin anti olivat keskeisessä surrealistisessa tuotannossa vuosilta 1929-1940, jonka taso ei pettänyt ja joka tuntuu tarjoavan edelleen mielenkiintoista katseltavaa ja ajateltavaa.
Myös Dalin kodissa Port Lligatissa ja Figuerasin Teatro Museossa joutuu jatkuvasti ihmettelemään sitä rihkaman ja roskan määrää, joka pursuaa joka puolelta. Tuntuu, että itse substanssia on paikoin tarjolla aivan liian vähän. Tällä substanssilla tarkoitan tietysti maalauksia. Dali ei ole performanssitaiteilija, veistäjä, graafikko, pukusuunnittelija, kirjailija tai elokuvaohjaaja. Hän on maalari ja kaikki muu kumpuaa sieltä.
Varsinkin pienet maalaukset tekevät minuun suuren vaikutuksen. Sivellintyön käsittämätön tarkkuus, yhdistettynä pieneen kokoon ja kuvallisen kerronnan monimutkaiseen verkostoon, nostavat maalaukset tavanomaisen yläpuolelle. Tekijän neuroottinen pedanttius ja pakkomielteinen maalaaminen, on nähtävissä loputtomina detaljeina ja hyvin Spectre of a sex appeal, 1932 ja The Angelus of Gala , 1935.
Dalin unenomaisuus on tarkkuutta ja selkeyttä. Ihmeet ja yllätykset tapahtuvat kirkkaassa päivänvalossa ja näkyvät terävimmällä mahdollisella HD-kuvalla. Maalausten värit yllättävät myös. Monissa niissä on turistipostikorttien kylläiset värit ja aurinkoiset taivaat. Useissa 30-luvun maalauksissa esiintyykin Dalin lapsuuden kesämökkikylä Cadaques ja oman työhuoneen ympäristö Port Lligatista. Olennaista Dalin maalauksissa onkin kuvallisten leikkien ohella juuri maisema. Dalin työhuoneen lähellä sijaitsee Cap de Creusin luonnonpuisto, jonka maisemat ovat hyvin omintakeiset. Kova Tramuntana-tuuli ja vesi ovat muovanneet jylhät kalliot täyteen koloja ja yllättäviä muotoja. Eri kivilajit muovautuvat eroosion voimasta kukin tavallaan ja ajallaan. Näistä muodoista nuori Dali on poiminut lukuisia aiheita maalauksiinsa. Kun on kerran käynyt Cap de Creusilla, Dalin työt eivät
vaikuta enää niinkään omituisilta vaan suorastaan realistisilta. Cap de Creusin valo, taivas pilvineen ja melankoliset rannat kivineen ovat kaikki nähtävissä Dalin maalauksissa.
Ei minulla ole hajuakaan siitä, mikä Dalin maalausten tarkka sisältö on. En usko, että Dalikaan tiesi. Freudilaiset leikit, mielijohteet ja omat ahdistukset olivat polttoainetta teosten sisällölle. Dalin omat selitykset eivät auta katsojaa pitkälle, ne vaihtuvat tilanteen mukaan ja itse asiassa vievät harhapoluille. Dali harhauttaa selittämällä ylenpalttisesti ja antamalla ristiriitaisia mahdollisuuksia tulkinnoille. Oman myytin ja henkilökohtaisen muistomerkin rakentaminen maalausten kautta on eräs punainen lanka kaikkien tyylikausien keskellä. Dalin elämä ja maalaukset ovat yksi ja sama. Vetovuoro vaihtuu aika ajoin.
Dalin varhaisista surrealistisista teoksista näkee selvästi Yves Tanguyn vaikutuksen: tyhjä maisema horisontteineen ja huoliteltu maalaustekniikka. Dalin oma ote yhdistää Tanguyn maailman, René Magritten kuvallisen leikkisyyden ja esittävyyden sekä Giorgio de Chiricon melankolian. Tämän keitoksen hän jalosti moitteettomaksi ja täydensi sitä omalla mytologiallaan, jonka keskiössä hän itse Gala-vaimoineen eli. Dali ei sinällään luonut mitään täysin uutta, yhdisteli olemassa olevaa ja teki siitä näköistään.
Edellisistä maalareista Dali eroaa edukseen kuvallisen monimutkaisuuden ja maalaustekniikkansa ansiosta. Maalauksista löytyy lähemmällä tutkiskelulla useita pieniä maailmoja ja viittauksia maalaustaiteen historiaan. Suurin osa näistä detaljeista ei näy tavanomaisissa reproduktioissa vaan teoksia on päästävä tutkimaan aivan lähietäisyydeltä. Teokset Impressions of Africa ja Apparition of a face and a fruitbowl on a beach, vuodelta 1938 tarjoavat viljalti herkkuja silmille. On palkitsevaa katsella teosta, johon on ladattu niin paljon ja joka silti pysyy kasassa maalauksena.
Dalihan toimii kuin tietokoneen Photoshop-ohjelma. Erilaisia kuvia liitetään samaan maailmaan saumattomasti taitavan sivellintyön avulla. Kuvissa on koko ajan läsnä se mikä on mahdotonta, mutta se on rakennettu todellisuuden palasista realistisesti. Näitä kuvia katsellessa tulee väistämättä pohtineeksi sitä miten mieli tai mielikuvitus toimii. Jatkuvasti toisiinsa limittyvät kuvat ja muistot muodostavat loputtomasti uusia kuvia kartaston tavoin. Pelko ja mielihyvä sotkeutuvat toisiinsa. Mikä tahansa osa kuvasta saattaa olla tärkeä tai toisaalta täysin merkityksetön. Olennainen piiloutuu jonnekin rihkaman sekaan.
Kun näyttelyn työt etenevät 50-luvulle, on selvää, että jotain on tapahtunut niin aiheille kuin itse maalaustekniikalle. Uskonnollinen kuvasto nousee esiin ja teosten koko kasvaa. Klassisen maalaustaiteen ihailu näkyy selvästi. Tässä vaiheessa Dali palkkasi itselleen apulaisen, Isidoro Bean, joka alusmaalasi kankaat ja huolehti geometristen osuuksien siirtämisestä pienistä luonnoksista suurille kankaille. Bean kädenjälki näkyy useassa Dalin suuressa teoksessa. Olisi yhden mielenkiintoisen tutkimuksen paikka, kuinka paljon ja mitä Dali itse asiassa maalasi myöhempiin maalauksiinsa.
Se erityislaatu, joka oli aiemmista teoksista aistittavissa, tuntuu nyt katoavan tyystin. Maalaukset ovat edelleen huoliteltuja ja tarkkoja mutta nyt se ei enää käänny hyveeksi kuten aiemmin. Sisällöissä ei ole enää sitä omintakeista hurjuutta ja irrationaalisuutta, josta Dalin aiemmat työt tunnetaan. Enää ei voida puhua varsinaisesti surrealistisista teoksista: vallankumous puuttuu. Olen yllättynyt miten suuret erot teosten laadussa ovat. Vaikka tähän näyttelyyn on valittu vain edustavimmat teokset Dalin tuotannosta, erot ovat silti valtavat.
Dalin teoksia on helppo katsoa. Dalin persoona sen sijaan on hankalampi tapaus. Hänet tunnetaan varsinkin myöhemmiltä vuosiltaan mediahahmona ja julkkiksena. Taidemaailma alkoi vierastaa Dalia jo niihin aikoihin, kun hänet erotettiin surrealistien ryhmästä 1930-luvulla. Surrealistien johtohahmoa André Bretonia arvelutti Dalin sympatiat Hitleriä ja fasisteja kohtaan. Myös Dalin jatkuvasti kasvava kaupallinen orientaatio ja menestys olivat hankalia hyväksyä. Dalia pyydettiin sanoutumaan fasistisympatioistaan selkeästi irti ja sitoutumaan ryhmän vasemmistolaiseen eetokseen terhakammin. Dali kiisti jyrkästi asettuvansa poliittisesti natsien ja fasistien puolelle. Hänen mukaansa kiinnostus oli puhtaasti esteettistä. Pitkään jatkuneen väistelyn ja väittelyn jälkeen Dali lopulta erotettiin ryhmästä. Saavuttuaan Amerikkaan erottamisensa jälkeen, Dali totesi vaatimattomasti: ”Minä olen surrealismi”. Kiista ja nokittelu Bretonin ja Dalin välillä jatkui aina Bretonin kuolemaan saakka.
Espanjan sisällissodan aikaan Dali asettui avoimesti Francon puolelle. Monelle taiteilijakollegalle se oli mahdotonta hyväksyä. Palattuaan takaisin Espanjaan Amerikasta 1948, Dali halusi tehdä sovinnon isänsä kanssa, joka oli aiemmin tehnyt tämän perinnöttömäksi. Paluuseen kuului myös selvästi artikuloitu tuki Francolle ja kääntyminen katolilaiseksi. Dali halusi varmistaa valtaapitävien tuen, jotta paluu sujuisi mahdollisimman miellyttävästi. Dalin sisaren ja isän kokemukset sisällissodan aikana selittävät myös Dalin asettumista Francon kannalle. Dalin sisar joutui tasavaltalaisten vangiksi ja häntä kidutettiin. Tämän seurauksena myös Dalin isä kääntyi Francon kannattajaksi.
Dali esitti rajut mielipiteensä hyvin intellektuaalisella tasolla ja verhosi ajatuksensa sekavin viittauksin suuntaan jos toiseen. Raja ylittyi kuitenkin vuonna 1975, kun Franco teloitutti terroristeiksi epäiltyjä kansainvälisen yhteisön kovasta vastustuksesta huolimatta. Kun Dalilta kysyttiin mielipidettä asiasta, hän vastasi teloitusten olleen hyvä asia ja itse asiassa niitä tarvittaisiin vielä paljon lisää. Kun tieto sanomisista levisi, sai Dali tuntea armottoman vastalauseiden ryöpyn tappouhkausten ja ikkunan läpi heitettyjen kivien muodossa. Tilanne muodostui niin tukalaksi pelkurimaiselle Dalille, että hän poistui nopeasti Sveitsin kautta Amerikkaan. Sieltä käsin alkoi pitkä puheiden pyörtäminen ja selittely. On selvää, että myös Jumalainen Dali joutui joskus vastuuseen puheistaan.
Seisoessani jonossa aloin keskustella aikani kuluksi edessä olevan kahden pariskunnan kanssa. Paljastui, että he olivat espanjalaisia ja vieläpä Dalin kotikulmilta Kataloniasta. Kysyin heiltä mielipidettä liittyen Dalin poliittisiin suuntauksiin ja Katalaanien yleistä mielipidettä Dalista. Paikallisten suhde Daliin paljastui hyvin ristiriitaiseksi. Toisaalta häntä kunnioitettiin taiteilijana, mutta vanhoja Franco-sympatioita ei ollut unohdettu. Daliin tuntui liittyvän jotain perin ikävää. Päädyimme siihen, että Dali oli eräänlainen pyrkyri, joka varmisti aina olevansa voittajan puolella. Selkeää poliittista näkemystä tai paikkaa ei Dalille löydy. Hän oli aina poliittisesti epäkorrekti ja halusi näyttää nauttivansa siitä.
Dalin ja monen muun taiteilijan suhteen ongelmana on erottaa teokset ja taiteilija. Dalin persoona on sangen vaikea ja ristiriitainen. Hyvin usein hän on eri mieltä kaikkien muiden kanssa vain silkasta periaatteesta. Hänen tarpeensa järkyttää on loputonta ja itsetarkoituksellista. Ehkäpä Damien Hirst ja Jeff Koons nostattavat taiteilijoina samoja tunteita kuin Dali omana aikanaan. George Orwell kirjoitti 1944 esseen Benefit on clergy: Some notes on Salvador Dali ja totesi siinä: ” One ought to be able to hold in one's head simultaneously the two facts that Dali is a good draughtsman and a disgusting human being.” Tässä on vinha perä.
Salvador Dalí, Centre Pompidou, Pariisi, 25.3. asti,.
Reina Sofia -museo, Madrid 24.4. – 2.9.
©Samuli Heimonen
Teksti on ilmestynyt Taide-lehdessä 1/2013