Muistaa ja suojella

Teksti näyttelyjulkaisuun Saarijärven museon "Muistaa ja suojella" näyttelyyn.

Unet

”On kesä ja olen menossa uimarantaan lapsuudenkodissani Saarijärvellä. Juoksemme alas järven rantaan polkua pitkin.

Ranta on täynnä kavereita, jotka ovat jo uimassa. Heitän pyyhkeen rantakoivikkoon, mutta jään hiekalle seisomaan. Kaverit huutelevat minua uimaan. Vesi on vaaleanruskeaa kuin maitokahvi. En tiedä miksi, mutta en halua mennä veteen.

Joku huutaa, että pinnan alla on jotain. Kaikki ryntäävät paikalla. Nyt minäkin menen veteen. Pohjassa tuntuu iso pyöreä kivi. Vettä on kainaloihin saakka ja yritämme kaivaa jaloillamme kiveä pois. Viimein se liikahtaa ja kuljetamme sen yhdessä veden alla rantaan. Se ei ole kivi vaan pronssinen rintakuva. Se esittää viiksekästä miestä ja on selvästi hyvin vanha. Viemme sen koivujen alle kuivamaan.

Joku huutaa, että veden alla on vieläkin jotain. Nyt se on syvemmällä. Sinne pitää sukeltaa ja tunnustella käsin. Tunnen jonkinlaisen reunan. Lähden seuraamaan sitä ja löydän parin metrin päästä uuden kulman. Lopulta tämäkin esine lähtee pohjamudasta irti. Se on iso, mutta hyvin ohut. Viemme sen rantaan ja nostamme koivuja vasten kuivumaan. Esine on maalaus. Se esittää kirkon valurautaista kamiinaa.

Veden alta löytyy näitä maalauksia päällekkäin haudattuina neljä tai viisi. Kaikki ne ovat samankokoisia ja esittävät kirkkojen kamiinoita. Yksi on ihan punainen kuumuudesta, muut ovat hopeisia tai mustia.

Katselemme ylpeänä rintakuvaa ja maalauksia, jotka nojaavat rantakoivuihin kuumana kesäpäivänä.”

Näin tämän unen, kun olin lukiossa 90-luvun alussa. Se oli poikkeuksellisen voimakas uni, mutta jostain syystä se unohtui pitkäksi aikaa. Olen palannut tähän uneen usein myöhemmin pohtiessani taiteen merkitystä sekä omaa suhdettani siihen mitä luova työ lopultakin on.

Taide on minulle sukeltamista käsikopelolla. Vesi on sameaa ja tulokset näkee vasta sitten kun ne ovat konkreettisesti tehty näkyväksi. Jokin ennakkoaavistus on aina olemassa, jokin muoto on mahdollista tuntea kädellä tai varpaalla. Sitä tunnetta seuraamalla pääsee eteenpäin. Joskus onnistaa, joskus ei.

Näyttelyn nimi ”Muistaa ja suojella” juontaa juurensa tästä samasta unesta. Maalaaminen on minulle muistamista, se on kaivamista ja kadonneen löytämistä. Se on kuin mielen arkeologiaa. Se mitä maalatessa pystyy nostamaan esiin omasta mielestään, on kuin jonkin kadonneen palaamista mieleen. Ideoista ja asioista tuntuu ja näkyy pieniä häntiä, jotka pitää työstää kokonaisiksi ja näkyviksi. Suhtaudun maailmaan siten, että ainakin puolet kaikesta tärkeästä on piilossa jollain tavalla. On kutkuttava ajatus, että silmiemme edessä on lukemattomia salaisuuksia. Niiden selvittämisessä on kyse asioiden oivaltamisesta uudella tavalla.

Tietyllä tavalla haluan vaalia ja suojella tätä salaisuuden sekä mysteeriin tuntua. Maalaaminen on minun keinoni tutkia maailmaa: selvittää, mutta jättää auki

Unien kieli on erityinen. Maalauksissani on paljon yhtymäkohtia uniin, enimmäkseen unenomaiseen tunnelmaan. Se tarkoittaa minulle sitä, että kaikki esitetyt asiat eivät ole selitettävissä. Niiden välillä on yhteys, mutta se on peitossa. Vahva tunne siitä, että asioilla on merkitystä, on olennaista. Voin tunnistaa merkityksen läsnäolon, mutta en tiedä sen täydellistä sisältöä. Puolet asioista jäävät auki, puolet pystyy selittämään. Se mikä jää auki, täydentyy automaattisesti katsoja omassa mielessä. Yritän johdattaa itseni katsojana siihen kohtaan, jossa kuva tempaisee mukaansa. Kun katson Rene Magritten maalauksia, mieleni alkaa välittömästi purkaa niitä. Haluan ratkaista sen mikä kuvissa on ratkaisematonta. Magritten hienous on siinä, että hänen kuvansa saavat mielen niin vaivattomasti liikkeeseen. Minulle kyse ei ole koskaan ollut ”oikean” sisällön selvittämisestä vaan kuvan houkuttavuudesta. Juuri ihmismielen täydentävä, assosioiva ominaisuus, tarjoaa taiteelle loputtoman pelikentän. Kuva saattaa katsojan reunalle, mutta hyppy on tehtävä itse.

Taustalla

Minulla oli näyttely Saarijärven museossa kymmenen vuotta sitten. Paljon on tapahtunut tuon näyttelyn jälkeen. Teokset, jotka nyt tulevat näyttelyyn, ovat hyvin erinäköisiä kuin edellisessä näyttelyssä. Maalaamiseni ydin ei ole kuitenkaan missään vaiheessa muuttunut. Kierrän edelleen saman planeetan ympärillä.

Joskus ajattelin, että maalauksillani olisi jokin laajempi sisältö ja teema. Sellainen, joka halkoisi kaikkia keskenään hyvin erinäköisiä maalauksia. Maalausten sisältö on aina ollut minulle hyvin konkreettinen ja tärkeä osa taiteellista työtäni. Itse maalaaminen ja siihen liittyvät monituiset keinot ovat jääneet taka-alalle. Maalaukseni ovat olleet korostuneesti ”kuvia”, ei niinkään maalauksia.

Ehkä se jokin punainen lanka tai ydin taiteessani ei olekaan se kirjallinen sisältö vaan itse tapa esittää asioita. Huolimatta työn aiheesta, dramatisoin ja sommittelen kuvan aina oman mielenmaisemani mukaan. Olen herännyt siihen ajatukseen, että juuri tässä on jotain olennaista taiteilijuuteni suhteen. En ole koskaan ajatellut, että maalausteni aiheet olisivat ennenkuulumattomia tai tekniikkani erityisen kekseliäs. Päinvastoin olen nauttinut suuresti maalata kuvia suhteessa toisiin kuviin, tyyleihin ja kuvastoihin. Nämä pienet yhtymäkohdat taidehistoriaan ja populaarikulttuuriin ovat erityisen tärkeitä itselleni. Ne paljastavat sen kuvien linjan, jota pitkin olen kulkenut ja jota joku kulkee omien kuvieni kautta eteenpäin.

Maisema

Olen tehnyt paljon kuvia eläimistä. Aiemmin ne olivat suuria ja vahvoja, jotka peittivät ison kankaan kokonaan. Nyt eläin on pikkuruinen hahmo tai olematon siveltimenveto jossain kaukaisuudessa. Tuntuu siltä kuin ympäröivän maailman eloisuus ja valtavuus nielaisisivat kaikki aiheet sisäänsä. Huomio siirtyy yhä enemmän joko tyhjään tilaan tai maiseman värikkääseen täyteyteen. Kyse on myös mittakaavasta, joka on alleviivatun dramaattinen. Pieni täplä isossa meressä, melkein kuin olennot liukenisivat kokonaiskuvaan.

Palaan usein itse pienuuden kokemukseen. Kokemukseen siitä, että tulee hetkellisesti tietoiseksi maailman monimutkaisista sekä ennustamattomista rakenteista: Ikään kuin hetken tietäisi kuinka suuri avaruus on ja mitä kaikki ihmiset ajattelevat. Tämä hyvin kuvitteellinen kokemus tuntuu ylittävän hetkellisesti sen empiirisen ja konkreettisen tiedon, joka ihmisellä on välittömästä ympäristöstään. Se on myös kokemus omasta paikasta jossain täällä muiden ihmisten, eläinten ja puiden seassa. Kokonaisuuden kannalta mitätön osanen, joka etsii omaa tarkoitustaan.

Minulla on nyt tarve selittää ja selvittää itselleni missä ja miten aiheeni tapahtuvat. Tarkoitus on näyttää kaikki ja saada tapahtuma johonkin suhteeseen ympäristön kanssa. Se mikä aiemmin oli rajattu ja erikoinen yksityiskohta, on nyt palautettu paikoilleen kontekstiinsa. Taustalla on halu näyttää ja nähdä enemmän.

Koen nämä näkymät hyvin lohdullisina. Ne eivät ole maisemia perinteisessä mielessä. Ne ovat lavastuksia aiheen ympärille. Pieni hevonen tai peura on kuin planeetta avaruudessa, joka saa aikaan kuopan avaruuteen painovoimansa ansiosta. Maalauksissani pieni hahmo järjestää muun ympäristön uudelleen ja maisema taipuu.

Mahdoton

Minulle maalaamisessa olennaista on juuri fantasian tai mahdottoman tuntu. Kuvat tuntuvat olevan olemassa juuri siksi, että niissä voi näyttää jotain mahdotonta tai maailmankuvan nyrjäyttävää. Ajatus siitä, että taiteen avulla voisi avata portin toiseen maailmaan, on kiehtova. Joskus se onnistuu ja silloin kaikki se mitä on pitänyt totena, järjestyy päässä hiukan uudella tavalla. Taiteen suurin saavutus on minulle juuri tässä pienessä liikahduksessa, joka muuttaa katsojan tapaa katsella maailmaa. Pienikin muutos lasketaan.

Maalauksissani on pilkahdus sitä yleisinhimillistä pyrkimystä ylittää oman tietonsa rajat. Halu päästä rajan yli ja nähdä maailma sellaisena kuin se todella on, ilman suodattimia. Tämä Huxleylainen pyrkimys on toki vain kuvitelmaa, mutta hedelmällistä sellaista. Ehkä lähimpänä ideaalia ollaan silloin, kun jotain nähdään ensimmäistä kertaa, vailla odotuksia tai kategorioita minne kokemukset sijoittaa. Lapsuus tarjoaa loputtoman helminauhan

kokemuksia, joissa tosi ja kuviteltu sekoittuvat saumattomasti toisiinsa. Siinä on yksi tärkeä kohta, jonne yritän palata usein maalatessani.

Tekijän ja katsojan roolit menevät omassa työssäni omituisesti ja epäsuhtaisesti päällekkäin. Joissain kohdin teen sitä, mitä haluaisin nähdä ja joskus testaan sitä ajautumalla tietoisesti vieraille vesille. Maalaaminen koulii jatkuvasti omaa taidemakua ja vie uusille poluille hyvinkin helposti. Tästä huolimatta, oma mielenlaatu tai pohjavire on hyvin voimakas ja paistaa läpi kaikista ratkaisuista. Se ankkuroi tekemisen johonkin pysyvämpään. Silloin ei ole kysymys vain aiheesta tai teemasta vaan tekijän kädenjäljestä.

Minun pohjavireeni, niin tekijänä kuin katsojana, linkittyy barokkiin, romantiikkaan, symbolismiin ja surrealismiin. Miellän tämän linjan hyvin yhtenäisenä polkuna taidehistoriassa ja se tuntuu olevan "saman" teeman ilmentäjä. Ehkä näen nämä taidesuunnat ja eri aikakaudet hiukan optimistisesti samansuuntaisina vaikka suoria yhteyksiä ei aina olekaan. Yhteisissä nimittäjissä on kyse dramatiikasta, mysteerin tunnusta, unenomaisuudesta ja vertauskuvista. Kuvittelen, että kaiken taustalla on sama lähde, joka heijastelee ihmismielen alitajuista puolta. Voisiko sitä nimittää ”tummaksi romantiikaksi”?

Jokainen tekijä asettuu jatkoksi aiempien tekijöiden työlle. Minusta on tärkeää, että omassa tuotannossani omat vaikuttimeni näkyvät selvästi; se on eräänlainen kunnianosoitus arvostamilleni tekijöille.

Samuli Heimonen