Non Plus Ultra

Galleria Heino 27.10. – 18.11. 2012

Näyttelyn nimi Non Plus Ultra on latinankielinen varoitus, jonka uskottiin lukeneen Herakleen pylväissä. Pylväät merkitsevät kreikkalaisessa mytologiassa sen hetkisen tunnetun maailman rajaa. Vapaasti käännettynä varoitus tarkoittaa "ei pidemmälle" tai "tämän jälkeen ei mitään". On ajateltu, että pylväät viittaisivat Gibraltarin salmeen. Pohjoisen pylvään muodosti Gibraltarin kallio ja eteläisen Marokon puoli. Välimereltä katsoen maailma saattoi loppua salmeen tai sieltä saattoi alkaa uusi, tuntematon maailma. Teemaksi Non Plus Ultra on valikoitunut kahdesta syystä. Ensinnäkin se viittaa myyttiseen aikaan ja maailmankuvaan. Toiseksi se on pyrkimys määrittää tunnetun maailman rajat.

Maalauksissani on mytologinen ote. En kuvaa mitään erityisiä tai tiettyjä myyttejä, vaan keksin omiani. Myyteissä minua kiinnostaa niiden tapa kertoa asioita. Ne ovat usein irrationaalisia ja sijoittuvat myyttiseen tilaan ja aikaan ennen meitä. Myös eläinhahmot kuuluvat olennaisena osana tähän maailmaan. Ne ovat ystäviä tai viestintuojia, jumalia tai tuomareita.

Yksi tärkeä teoksiani halkova teema on jonkinlainen raja. Kuvaan usein rajaa ihmisen sisällä. Minua kiinnostaa raja unen ja todellisen, tunnetun ja tuntemattoman välillä. Maalauksissani tuo rajankäynti tapahtuu arkisissa tilanteissa. Kyse voi olla niin reviiristä, henkilökohtaisesta tilasta kuin elämän ja kuoleman rajasta. Haen tilanteita ja näkymiä, joissa fantastinen pilkistää arkisen todellisuuden halkeamista.

Kyse on myös etäisyyksistä. Jossain tutun ympäristön liepeillä alkaa aina uusi tuntematon maailma. Tätä etäisyyttä on konkreettisesti haettu ja kuvattu osass maalauksiani. Maalauksien ote on tästä teemasta johtuen hiukan maisemallisempi kuin edellisissä töissäni. Myös omat, vahvasti romantiikkaan painottuvat esikuvani maisemamaalauksessa nousevat nyt esiin. Hudson River Schoolin maalarit, kuten Albert Bierstadt ja Frederic Church alkoivat yllättäen kiinnostaa minua. Heidän tapansa käsitellä maisemaa nostaa mieleen jotain ylimaallista ja suureellista, mutta kuitenkin sellaisella tavalla, jossa on rutkasti herkkyyttä. Samoin innostuin uudestaan Ivan Aivazovskin merimaalauksien uskomattomasta teatraalisuudesta. Ne ovat todentuntuisia olematta yhtään realistisia.

Maalauksissani liikutaan olemisen peruskysymysten äärellä. Minkä varassa tai johdatuksessa ollaan tai miten lähellä on eksymisen ja löytymisen raja? Joskus elämä on hauras, toisinaan se on kuin teräsvaijeri, joka kantaa mitä vain. Koskaan ei voi tietää, miten elämä kantaa tai mitä se pystyy kestämään. Epätietoisuudesta syntyy jännitys ja lataus, joka tekee kaikesta arvokasta.

Törmään elämässä ja taiteessa yhä useammin siihen, että on luotettava johonkin, joka ei ole näköpiirissä. Kulkiessa on vain tunne, että päämäärä on edessä, vaikka sitä ei varsinaisesti näy. Mihin sitä silloin todellisuudessa luottaa?

Samuli Heimonen