Akatemian teema Pelko, pahuus ja pyhyys vie meidät suoraan ihmisenä olon ytimeen. Nämä asiat määrittelevät meitä ihmisinä: meidän pyrkimyksiämme, toiveitamme ja huoliamme. Hyvän ideaalit: kauneus, onnellisuus, rakkaus eivät yksinään hallitse inhimillistä horisonttia. Valo synnyttää myös varjoja, jotka ovat tärkeä osa maailmaamme, mieltämme ja maailmankaikkeuttamme.
Usein on ajateltu, että hyvyys ja kauneus yhdistävät ihmisiä. Yksi vaihtoehtoinen näkökulma yhteisöllisyyteen voisi olla pelko. Ihmisenä olon epävarmuudesta ja varsinkin kuoleman vääjäämättömyydestä nouseva pelko tuntuvat myös tehokkaasti yhdistävän ihmisiä. Meidän täytyy yhdessä linnoittautua ja varautua suuren tuntemattoman edessä. Me lohdutamme toisiamme ja siten itseämme. Yhdessä täälläolo on helpompi kestää ja mielekkäämpää kokea.
Pyhä liittyy ja liitetään usein uskontoon. Pyhyys voi olla Jumalan pyhyyttä, tunnetta voimakkaasta läsnäolosta tai kokemus omasta pienuudesta jonkin suuremman edessä. Pyhyys voi herättää myös pelkoa: sen kanssa ei voi leikkiä, eikä käyttäytyä ajattelemattomasti. Pyhälle on uskonnollisessa mielessä oma tietty paikkansa, jossa se vaikuttaa.
Kun pohdimme pyhää laajasti, liittyy siihen keskeisesti ajatus rajasta. Rajoja tai rajallisuuksia voi olla monia: raja voi olla oman rajallisuuden tunnistamista ihmisenä. Raja voi tulla esiin myös oman ymmärryksen rajana, kun kohtaa jotain tuntematonta ja itselleen vierasta. Pyhä on usein itsessään jotain sellaista, joka on rajalla. Se voi osoittaa Jumalallisen ja inhimillisen maailman rajat ja olla kohtauspaikka. Se voi myös osoittaa tuntemamme maailman tai kielen rajat.
Pyhänä pitämiseen liittyy kunnioitus. Olipa sitten uskonnollinen ihminen tai ei, usein kaikkien elämästä löytyy pyhitettyjä alueita. Paikkoja, jotka ovat arvokkaita ja yksityisiä ja jotka pitää suojata muulta elämiseltä. Pyhän kokeminen voi olla uskonnollista, mutta sen ei tarvitse olla uskonnollista. Pyhän voi löytää myös välittömästi ympäriltään. Sen löytämisessä on kysymys näkökulmasta maailmaan.
Filosofi Johannes Ojansuu kirjoittaa mainiosti Pyhyyttä käsittelevässä kirjassaan: pyhän kokemisessa on kyse asenteesta. Laajasti ajatellen se on tapa kohdata asioita, joita emme voi hallita. Ojansuu puhuu myös mysteerin ylläpitämisestä: pyhyyden kokemisessa ei ole kysymys haltuunotosta vaan nimenomaan siitä, että hyväksyy sen tosiasian, että osa asioista jää selittämisen ulkopuolelle. Vaikka nämä kokemukset jäävät vailla selitystä tai analyysiä, ovat ne silti tai juuri siksi arvokkaita ja mielekkäitä.
Pyhän kokemisen katoaminen ja rapistuminen voi olla syy monille mittaville yhteiskunnallisille ja kulttuurisille ongelmille, joiden keskellä elämme. Ojansuun ohella tähän johtopäätökseen tulee myös Professori Tarmo Kunnas kirjoittaessaan pahuudesta: Kun tarjolla ei ole pyhyyttä, käännytään usein pahuuden puolelle. Hyvän ja pyhän käsitteet ovat väljähtyneet: ne eivät yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa. Mikäli haluaa tutustua traagisuuteen, värikkyyteen ja vaikuttavuuteen, pitää tutustua pahuuteen.
Ehkäpä pyhyyttä ei osata markkinoida tarpeeksi hyvin, pahuus tuntuu osaavan sen liiankin hyvin. Vaara viehättää enemmän kuin turvallisuus.
Uskonnolliset kokemukset ovat yhteisöllisiä, mutta samalla tavattoman henkilökohtaisia. Samoin pyhän kokeminen on luonteeltaan yhteisöllistä, mutta myös syvästi henkilökohtaista. Ehkäpä pyhyyden kokeminen on rapistunut, koska ihmisten yhteisölliset kokemukset ovat vähentyneet. Monella tapaa olemme siirtyneet yksilön maailmaan, jossa yksilö suorittaa itse omat urotekonsa ilman muiden apua. Aikamme ihanteet ovat nostaneet yksilösuoritukset korkeuksiin. Tai ehkäpä sittenkin yhteisölliset kokemukset ovat vain muuttuneet ja maallistuneet. Nykyään on todennäköisempää kokea vavisuttavia tunteita jääkiekko-ottelussa tai elokuvissa kuin kirkossa tai luonnossa. Tarve kokea asioita yhdessä on edelleen voimakas, mutta ehkäpä harva mieltää siihen pyhyyden kokemuksia.
Tämän ajan maailmankuva arvostaa hyvin konkreettisia asioita. Taloudellis - teknokraattinen ajattelu ei automaattisesti arvosta uskon asioita tai häilyviä kokemuksia pyhyyden tunteesta. Joskus tuntuu siltä, että maailma on eräällä tavalla selitetty tyhjäksi. Kysymys on enemmänkin ajan hengestä ja asenteesta kuin siitä, että asiat todella tiedettäisiin. Kun on tunne, että kaikki on tiedossa, ei ole syytä kohdata tuntematonta.
Uskontotieteilijä Rudolph Otto on aikanaan tutkinut pyhän kokemista eri uskonnoissa. Otto tuli siihen tulokseen, että uskonnossa olennaista on juuri pyhän kokeminen. Pyhää ei voi täysin ymmärtää, joten se koetaan sekä pelottavana, että kiehtovana samaan aikaan. Siihen liittyi majesteettisuuden, läsnäolon ja kauhun kokemuksia. Toisaalta pyhä herätti myös kiehtovuuden, kaipuun ja onnen tunnetta. Tämä samainen kaksijakoinen kokemus esiintyy tai on esiintynyt monissa uskonnoissa.
Pyhän kaksinaisuudesta on kirjoittanut myös Ranskalainen kirjailija ja filosofia Georges Bataille. Hän näkee pyhän nimenomaan yhteisöllisenä kokemuksena. Pyhyydellä on kaksi napaa: on ikään kuin kaksi pyhää samassa rakenteessa. Oikea pyhä on hyvä ja nostattava voima, vasen taas on pimeä pyhä, joka pitää sisällään yhteisön pimeän ytimen. Vasenta pyhää leimaa pelko ja vastenmielisyys. Tämän pyhän keskiössä on jokin tabu, kuten kuolema. Sitä pyritään välttämään, mutta siihen on kuitenkin sitouduttu yhteisönä. Yhteisön rituaaleissa tabu siirtyy ja puhdistuu pyhän alueelta toiselle. Mahdottomasta ja kauheasta asiasta tulee ymmärrettävä ja ylevä. Pyhä luo yhteisön järjestyksen.
Bataillen käsitys on perua luonnonuskontojen rituaaleille. Pyhä on kohtauspaikka, jossa ihmiset uhraavat ja yrittävät lepyttää jumalia.
Ehkäpä juuri metsä on se paikka missä pyhyyden voi helpoiten kokea. Me suomalaiset olemme tottuneet pitämään itseämme kansana, joka on lähellä luontoa ja jolle luonnolla on erityisen tärkeä merkitys. Itse en enää jaksa uskoa tähän lähellä luontoa - myyttiin. Ehkäpä se piti paikkansa vielä 40 vuotta sitten, mutta siitä on tultu pitkälle. Todellisuudessa luonnon ja luonnonvaraisten eläinten kohtaaminen voi olla monelle jo kauhistus. Ei tarvitse kuin seurata miten luontoa laajassa mitassa käsitellään, niin huomaa ettei siihen liity valitettavasti mitään sen syvempää kunnioitusta.
Onneksi kunnioitus luontoa kohtaan ei ole kokonaan kadonnut. Voisi sanoa, että se on vahvistunutkin niillä ihmisillä, jotka pitävät sitä elintärkeänä. He ovat kuitenkin alakynnessä.
Luonto voi opettaa meille pysähtymisen taidon. Ehkä lopultakin hienointa on se, että luonnossa saa kiinni jostain ikiaikaisesta ja tyystin toisesta. Siellä on jotain hallitsematonta ja siinä hallitsemattomuudessa jotain kaunista. Mutta luonto voi olla myös armoton ja se herättää varovaisuuden ja kunnioituksen viisaassa ihmisessä.