En koskaan käynyt kuvataidekoulua lapsena. En liiemmin pitänyt piirtämisestäkään, itse asiassa tunsin olevani kelvoton piirtäjä. Sarjakuva oli ainoa kuvallinen ilmaisu, joka kiinnosti, mutta sekin tuntui tyhjältä, koska en osannut piirtää tarpeeksi hyvin.
Kun näin murrosikäisen Salvador Dalin maalauksen Muiston pysyvyys, olin täysin myyty. Se tuntui porautuvan mieleeni kutkuttavalla tavalla. Samanaikaisesti se oli hauska, mutta kuitenkin tarpeeksi hämäräperäinen ollakseen uskottava. Maalauksen ulkoasu vastasi myös sarjakuvissa harjaantunutta makuani: kirkkaita värejä ja tarkkaa sivellintyötä. Maalaus osoitti minulle, että kuvalla voi olla jotain merkitystä ja parhaimmillaan sillä voi olla myös iskevää voimaa, joka pysäyttää.
Dalin innoittamana aloin piirtää itsekseni. Hiljalleen aloin myös maalata, aivan kuten Dalikin tietysti. Huomasin nauttivani maalaamisesta tavattomasti. Sorrun kliseisiin, kun kerron sen tuntuneen oikealta, mutta kyllä se tuntui ja tuntuu edelleen.
Aloitin taideopintoni Oriveden opistossa syksyllä 1994. En päässyt lukion jälkeen kovasta pyrkimisestä huolimatta mihinkään taidekorkeakouluun, joten opisto oli selvä varasuunnitelma sekä hetki tarkastella ja kartuttaa omia kykyjä.
Jälkeenpäin tarkastellen opiston aika oli käännekohta omassa suhtautumisessa taiteeseen, tekijöihin ja maailmaan yleensä. Siellä tapasin ensimmäistä kertaa ihmisiä, samanlaisia kuin minä, jotka halusivat tehdä taidetta. Kukaan meistä ei tiennyt miten taiteen tekemistä pitäisi lähestyä tai mistä aloittaa. Jokainen teki jotain, mitä vaan, valtavalla innolla ja räiskeellä. Kurssien opettajat olivat luku sinänsä. Jostain syystä itselläni oli tavattoman tiukka käsitys siitä mikä on taidetta ja mikä ei. En halunnut muuttaa kantaani. Oletin, että opettajat opettaisivat meitä kuin olisi olemassa jokin yhteinen sopimus siitä mitä taide on.
Järkytys oli valtava, kun jokainen opettaja opetti täysin eri perustein kuvan tekemistä. Se mikä oli jonkun mielestä loistava teos, olikin toisen mielestä onneton tekele. Ei ollutkaan mitään yhteistä salaista sopimusta siitä miten ja mitä tehdä vaan kaikki oli päätettävä viime kädessä itse. Mikään tästä ei mahtunut omaan tiukkaan taidekäsitykseeni, jonka mukaan tekninen taituruus kuvata ihmisiä realistisesti oli kaiken pohja. Toisin sanoen vanhat mestarit olivat ainoita oikeita maalareita ja surrealistit muuten vaan kiinnostavia.
Olennaisinta opistossa oli se, että oma käsitys taiteesta joutui jo aikaisessa vaiheessa kriisin ja koko rakennelma oli luotava hitaasti uudelleen. Vaikutus oli järisyttävä sekä taidekäsitykseen että itse tekemiseen. Useat huomiot ja ajatukset aukenivat vasta vuosia myöhemmin.
Opiston jälkeen pyrin useisiin taidekouluihin ja pääsinkin muutamiin. Halusin Helsinkiin hinnalla millä hyvänsä, joten aloitin opinnot Taideteollisen Taidekasvatuksen osastolla. Opiskelu ei ollut aivan sitä mitä olisin eniten toivonut, mutta ympäristö ja ihmiset tuntuivat oikeilta. Maalaamiseen tuli pitkä tauko opiskelun rakenteesta johtuen. Perusopintojen jälkeen maalaaminen alkoi kuitenkin taas kiinnostaa. Maalasin päämäärättä muutamia vuosia. Tuntui siltä, että vaihdoin tyylilajia työn mukaan, enkä ollut tyytyväinen mihinkään aikaansaannoksiini. Lakkasin maalaamasta hetkeksi ja päätin aloittaa uudelleen vasta kun löytäisin jotain oikeaa ja pysyvää.
Olin samaan aikaan piirustuskurssilla, jota veti Kaarina Kaikkonen. Hiilipiirtämisen kautta löysin hiukan yllättäen rujon, epätarkan, mutta dramaattisen kädenjäljen, jota halusin tutkia enemmän. Aloin tehdä mustavalkoisia maalauksia, jotka jäljittelivät hiilipiirrosten tuntua. Eniten minua kiinnosti virittää mustavalkokontrasti äärimmilleen dramaattisen vaikutelman aikaansaamiseksi. Kaukaisia esikuvia olivat barokkimaalarit ja heidän tapansa poimia hahmoja esiin pimeydestä valon avulla.
Hiljalleen palaset alkoivat loksahdella kohdalleen: kontrasti, valumajälki, paksut ja ohuet kerrokset. Olin keksinyt itselleni tekniikan, joka oli sekoitus kaikkea mahdollista oppimaani. Itseäni tyydyttävä visuaalinen ilmaisu oli löytynyt, mutta suurin kysymys oli edelleen auki: mitä ihmettä maalaisin tällä tavalla?
Opettajien merkitys on suuri solmukohtien avaajina. Itselläni on ollut onni, että oikeat opettajat ovat sattuneet kohdalle tarpeen tullen. He ovat joskus osanneet avata kokonaan uuden näkökulman tai kannustaa oikealla hetkellä, kun itse on vielä epävarma. Vaikka niin monet hyvät neuvot ja opetukset ovat unohtuneet, niin tuntuu että joiltain on kuitenkin jäänyt jotain, joka sopii minulle ja täydentää tekemistäni.
Selvin käännekohta halusta siirtyä tekemään vakavasti taidetta oli kevät 2000. Olin päättänyt keskeyttää opintoni Taideteollisessa hetkeksi ja menin Mäntyharjulle Taidekeskus Salmelan vierasateljeeseen työskentelemään. Paikka oli ihanteellinen vain työskennellä ja ajatella. Halusin pois ryhmätyötiloista ja kaupungista. Menin etsimään omaa ääntäni.
Mäntyharjun jälkeen päätin hakea Pallakseen Taideteollisessa. Se oli maisteriohjelma, johon vaadittiin aiempia opintoja, mutta josta valmistui kuvataiteilijaksi. Pallaksen aikana jatkoin maalaamista tosissani ja onnistuin myös muotoilemaan omat lähtökohtani myös teoreettisesti. Olin omien kiinnostusteni kautta ajautunut tutkimaan ylevää ja sen problematiikkaa.
Minua kiinnostivat kuvat, jotka herättivät samanaikaisesti pelkoa että mielihyvää. Oli mielenkiintoista kokeilla saiko kuvan viritettyä niin, että nämä molemmat toteutuisivat. En sinällään halunnut maalauksien olevan yleviä tai herättävän ylevän tunteita, se riitti, että tutkin niitä itse tekijänä.
Keskeistä oli ihmisen suhde johonkin ulkopuoliseen ja uhkaavaan. Se jokin näyttäytyi töissäni ihmistä suurempana ja väkevämpänä. Se saattoi olla laiva, juna tai rakennus, yleensä jokin ihmisen oma rakennelma. Tämän rinnalla halusin tutkia myös ihmisten suhdetta toisiinsa. Mikä sitoo ihmisiä yhteen ja mikä erottelee ryhmiä toisistaan. Halusin katsella ihmisiä samanlaisuuden näkökulmasta: minkä ilmiöiden edessä olemme samalla viivalla ja samojen lakien alaisia.
Jälkikäteen olen usein miettinyt miksi valitsin maalaamisen. Kuvanveisto kiinnosti, samoin elokuva ja grafiikka. Maalaaminen oli alusta alkaen jotain maagista ja vaikeasti hallittavaa. Olin erityisesti kiinnostunut öljyväreistä, koska niitä ei käytetty koulussa ja jotenkin ne vain tuntuivat silloin olevan ylimmällä portaalla taiteen arvoasteikossa. Muistan, että ensimmäinen ostamani värituubi oli preussinsininen. Sotkin sitä lehdenkulmaan saksilla, koska en vielä omistanut pensseleitä. Se oli ihmeellistä: väri oli raskasta ja haju oli viettelevä.
Yksi maalaamisen perusviehätyksiä minulle on tilan kuvaaminen. Kolmiulotteisen tunnelman saaminen kaksiulotteiselle pinnalla on edelleen mieltä ylentävää. Siihen sisältyy jotain samaa kuin silmänkääntötempun tuomaan miellyttävään yllättymiseen: onko tämä mahdollista. Maalaus on nimenomaan mahdollisuuksia ja illuusioita. On ihmeellistä nähdä kuinka maalaus liikkuu kahden tason välillä: esittämänsä kuvan ja vain maalikökköinä olemisen välillä. Olen huomannut painottavani omissa maalauksissa materiaalisen puolen ja esittävyyden rajankäyntiä. Teos on vain maalia, joka valuu ja kupruilee, mutta oikeasta suunnasta katsottuna se voi muuttaa jonkun elämän.
Kun ajattelee taiteilijana olemista työnä, tuntuu se nurinkuriselta. Tämä on toimintaa, jolle etsitään edellytyksiä hinnalla millä hyvänsä esim. tekemällä työtä. Toisinaan tuntuu, ettei tässä ole mitään mieltä, koska kaikki on niin epävarmaa ja hajoavaa. Mutta toisaalta taiteilijuus ei ole valintakysymys.
Omalla kohdallani tilanne oli se, ettei ollut mitään muuta, oli vain tämä. En kuitenkaan usko, että vain harvat ja valitut pystyvät olemaan taiteilijoita. Luulen, että valtaosa ihmistä pystyisi toimimaan taiteilijana, jos vain näkisi siinä jotain merkitystä. Vain jääräpäisimmät siis pysyvät taiteilijoina ja tekevät valinnan pysyä sellaisena joka päivä.
Kaikesta pitää kilpailla taidemaailmassa. Pyrkijöitä on paljon ja menestyjiä vähän. Ensin piti pyrkiä kouluihin, sitten pyritään näyttelyihin, haetaan näyttelypaikkoja, haetaan apurahoja jne. Jokaisessa tilanteessa on omien kollegoiden kanssa kilpasilla. Kovasta asetelmasta huolimatta ilmapiiri taiteilijoiden välillä on yleisesti ottaen hyvä.
Vaikeina hetkinä omakin usko toisinaan horjuu tähän touhuun. Siihen auttaa, kun kuvittelen, että jonain päivänä aivan yhtäkkiä vaihdan ammattia ja rupean kirvesmieheksi.
Ainoa asia, johon en ollut valmistautunut taiteilijana, oli työn yksinäisyys. Kouluaikana ihmisiä pyöri kaikkialla ja työaika piti nipistää kahvinjuonnilta. Silloin työtilan hiljaisuus oli romanttista. Nyt suurin osa työstä on yksinoloa maalausten parissa. Vaikka pidän yksinolosta, niin huomaan toisinaan kaipaavani ihmisiä ympärilleni. Sosiaalisen ulottuvuuden merkitystä osaa nyt arvostaa toisella tavalla kuin aiemmin.
Tie taiteilijaksi on sikäli vaikea hahmottaa, koska edelleenkään mitään lopullista varmuutta omasta taiteilijuudesta ei ole. Kaikki on kesken ja alussa. Luulen, että vastaisin tähän samaan kysymykseen kahdenkymmenen vuoden kuluttua täsmälleen samalla tavalla: olen edelleen tiellä taiteilijaksi.
Tämä saivarteleva selvennys vain siksi, että itseni lisäksi monelle muulle taiteilijalle taiteilijana olo on oman taiteilijuuden ja taiteen jatkuvaa etsimistä. Mitään varmaa ja ehdotonta on niin harvoin tarjolla. Juuri kun onnistuu kiteyttämään jotain merkittävää toimivaan muotoon, niin painopiste siirtyy eikä samaa toistamalla enää saa samoja tuloksia. Kyseinen teos sentään jää merkiksi ponnistelusta.