Toinen luonto - eläin ihmisen peilinä

Tätä tekstiä on käytetty pohjana Mikkelin Kesäyliopiston luennolla tammikuussa 2009

Pohdin luennossa eläinkuviani ja myös yleisesti omien kuvieni taustoja. Teksti on julkaistu kirjassa Porrassalmi II - Etelä-savon kulttuurin vuosikirja 2009.

Oma taustani kuvataiteilijana ankkuroituu kuviin ja tunnelmiin, jotka säteilevät arvoituksen tuntua. Aivan aluksi olin kiinnostunut surrealismista. Myöhemmin kiinnostus laajeni barokkiin ja romantiikan ajan maalareihin. Kaikkea tätä yhdistää minun silmissäni viehtymys mysteeriin, salaisuuteen ja tuntemattomaan. Nämä ominaisuudet kiehtovat minua edelleen sekä omassa työskentelyssäni että muiden teoksissa

Oman taiteeni keskiössä ovat kokemukset, joissa tunne uhkaavuudesta ja mielihyvästä yhdistyvät. Jokin asia on luotaantyöntävän pelottava, mutta kuitenkin kuin magneetti. Jostain syystä näitä asioita on kuitenkin lähestyttävä pelosta huolimatta. Kokemus on omiaan korostamaan ihmisen pienuutta jonkin rinnalla. Taiteen piirissä nämä asiat liitetään usein ylevä-käsitteeseen, mutta itse näen sen ulottuvan laajemmalle alueelle. Ylevä on yksi erityismuoto ilmiöstä, joka elää uskonnollisessa maailmankatsomuksessa vahvimmillaan esim. pyhän kokemisena. Tähän liittyy ihmisen pienuuden korostuminen jonkin rinnalla, käsityskyvyn rajallisuuden paljastuminen ja rajan esilletulo. Ylevä on nimenomaan rajakokemus. Englanninkielinen sana sublime, vangitsee asian ytimen sanaa ylevä-sanaa paremmin. Tarkka käännös tarkoittaa pinnan lähestymistä tai koskettamista alapuolelta käsin.

Eläin

Eläin on ikuinen toinen. Meille se pysyy aina vieraana, koska emme pohjimmiltaan tiedä mitä eläin ajattelee ja miten se on yhteydessä toisiin eläimiin. Asiaa on toki tutkittu tieteellisesti, mutta on mahdotonta tietää koko totuutta eläimistä olematta eläin. Pelkästään ulkoisen tarkkailemisella ei voi päätellä mitä sisällä tapahtuu.

Tieteellinen maailmankuvamme on hyödyllinen kun pyritään selittämään ja tutkimaan asioita. Tämä pelkistää tai selittää tyhjiksi kuitenkin monet ilmiöt esimerkiksi fysiikan tai biologian piiriin. Tieteessä edetään kohti tuntematonta ja tehdään se tunnetuksi. Taiteen piirissä voi ”tutkia” asioita ilman että ne pitäisi määritellä kokonaan. Ne voidaan jättää avoimiksi tuottamaan jatkuvasti uusia merkityksiä.

Omaa työtäni ajatellen tämä vieraus on keskeinen lähtökohta. Eläimen voi helposti nähdä vierautensa tai voimansa ansiosta pelottavana ja uhkaavana. Samalla rinnalle nousee myös kiinnostus, joka vetää puoleensa. Tämä ambivalenssi liittyy jo edellä mainittuun ylevän olemukseen ja toistuu useimmissa teoksissani jossain muodossa. Eläin antaa puitteet kokea tämä tunne.

Eläimessä ja ihmisessä on myös paljon yhteistä ja on ilmeistä, että meidän välillä on tiivis yhteys. Tämä yhteys on syntynyt ja muovautunut vuosituhansien aikana. Eläimet ovat monessa roolissa suhteessa ihmiseen. Minua kiinnostavat yhteydet, jotka liittyvät eläimen symbolisiin merkityksiin. Nykyaikana tällaiset merkitykset ovat vähentyneet verrattuna aikaan, jolloin elimme vielä ”luonnon armoilla”. Totemistisessa maailmankuvassa eläin on koko yhteisön keskiössä, koska eläin nähdään yhteisön esi-isänä.

Eläin voi toimia välittäjänä tämän tunnetun maailman ja meille tuntemattoman maailman välissä. Se tuo viestejä ja toimii tarvittaessa oppaana. Eläin myös muistuttaa meitä jostain läsnä olevasta, mutta näkymättömästä.

Egyptissä Anubis oli kuolleiden jumala. Anubis kuvattiin shakaaliksi tai shakaalipäiseksi hahmoksi. Se valvoi palsamointia ja huolehti kuolleen matkasta tuonpuoleiseen. Se toimi oppaana ja vartijana. Myytin mukaan Anubis tunsi kaikki tiet maan päällä ja tuonpuoleisessa.

Toteemi on ollut yhdistävä tekijä ja selitysmalli koko maailmankuvalle, jonka yhteisö jakoi. Totemistisessa perinteessä kaikki alkaa eläimestä ja se on koko maailmankuvan keskiössä.

Omien eläinmaalausteni perusta on peilaamisella. On helpompi nähdä itsensä jonkin vieraan kautta kuin suoraan peilistä. Asioiden esittäminen metaforien kautta on myös tehokkaampaa. Teemoja pääsee tarkastelemaan monikerroksellisesti ja hitaammin avautuen. Eläin on toki vain yksi monista metaforista, jotka vievät ihmisen luo.

Eläin on edustanut tarinoissa ja myyteissä usein jotakin erityistä. Sen olemuksella ja erityisyydellä on ollut vertauskuvallisia piirteitä, jotka liittyvät nimenomaan ihmisten maailmaan. Eläinhahmo on jonkinlaista karrikointia, joka tiivistää ja pelkistää ominaisuuksia arkkityypeiksi.

Salainen

Olen kiintynyt kuvaamaan tilannetta, jossa salaisuus alkaa paljastumaan, mutta ei tyhjene. Jokin kadoksissa ollut alkaa taas tulla näkyväksi tai jokin näkymätön saa konkreettisen muodon. Maalaamista on luontevaa verrata rakentamiseen tai kaivamiseen. Kyse on joskus arkeologiasta: tuodaan pintaan jotain kadonnutta, tuttua mutta tuntematonta. Usein paljastumiseen liittyy jotain kauhistuttavaa: ei ole täysin varmaa onko paljastuminen toivottavaa. Keskeistä on myös rajapintojen tutkiskelu: missä raja milloinkin kulkee ja miltä varjon puolella näyttää.

Outouden tuntu kiehtoo kuvissa. Kun jokin tuttu elementti esitetään sellaisella tavalla, että sen tunnistaa, mutta siinä on jokin vinksahdus. Omissa kuvissani tällainen murtuma voi olla muodonmuutos tai yllättävä asiayhteys. Outouden tunteen kannalta on tärkeää, että muutos todelliseen on tarpeeksi pieni, muuten kuva luetaan aivan toisella tavalla. Tavoittelen tunnelmaa, jossa tutussa asiassa nähdään jotain häiritsevää ja ajatuksia herättävää. Perusajatukseltaan tämä on tuttua jo surrealistien maalaustaiteesta.

Outouden tuntu(unheimlichkeit) on psykoanalyyttisessä perinteessä liitetty torjuttuun: outouden herättäjä muistuttaa torjutusta muistosta. Alkuperäinen muisto ei nouse tietoisen mielen piiriin vaan ahdistus jää mieleen kieppumaan tunteena, jossa sekoittuvat sekä tuttu että tuntematon. Sama ambivalenssi toistuu myös ylevän kokemuksessa.

Mytologia

Haluan maalata kuvani houkutteleviksi. On tärkeää, että visuaalinen lähtökohta on tehokas, koska se saa ainakin minut katsojana yleensä kiinnostumaan teoksista. Tässä mielessä kuvani ovat helppoja: ne ovat esittäviä ja lisäksi vielä kutsuvia. Kuvien takana on kuitenkin jotain muuta. Yleensä kuvassa on murtuma, joka leikkaa sen erilleen realismista ja avaa tien kuvan pinnan takaiseen sisältöön.

Taiteilijan on mielestäni keksittävä omat symbolinsa ja metaforansa. On toisin sanoen luotava oma mytologia. Yleensähän kaikki pohjautuu ja tukeutuu johonkin aikaisempaan ja samoin minunkin kuvat kantavat antamistani merkityksistä huolimatta mukanaan myös muita, yleisiä merkityskerroksia. Katson tämän olevan rikkaus, joka lisää teoksen syvyyttä. Kun valitsee kuvan aiheeksi vaikkapa karhun, kantaa se meille suomalisille aivan tiettyjä erityismerkityksiä mukanaan. Teoksella voi silti olla muitakin ulottuvuuksia.

Samalla tavoin kuin myyttien tapahtumissa, koen, että kuvieni tapahtumat sijoittuvat myyttiseen aikaan ja tilaan, joka oli muinoin, mutta joka ei ole enää. Tuona aikana tapahtui jotain erityistä, joka loi esimerkin kaikelle myöhemmälle. Tämän ensimmäisen teon tai esimerkin päälle rakentuu kaikki myöhempi. Useat maalaukseni sijoittuvat autioon tai tyhjään tilaan. Mielikuvan tasolla on kyse ajasta, jolloin ei ollut mitään muuta kuin kuvassa esiintyvä asia: maailmaa vasta luotiin.

Maalaustaide on hidas laji. Sen tekeminen kestää kaikkine kerroksineen ja epäröinteineen. Samoin sen katsominen kestää. Teoksen avautuminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Varsinainen teos syntyy sitten kun katsoja ja teos kommunikoivat. Katsojan ei ole tärkeää kysyä mitä taiteilija on tarkoittanut vaan mitä minä katsojana saan irti teoksesta. Teosta tulkitaan lopulta myös katsojan oman historian ja käsitysten kautta. Kokonaisuuden muodostavat katsoja, teos ja tekijä; vaihtelevissa suhteissa.